Go on

Hola queridos,

Lähtö lähenee. Harjoittelua on jäljellä viikko ja tunnelmat ristiriitaiset. Koskaan aiemmin ei aika ole kulunut näin uskomatonta vauhtia kuin tänä keväänä. Jotenkin ei edes vielä tajua, että kolme kuukautta Chilessä asumista, työskentelemistä ja ennenkaikkea elämistä on pian takana.  Lentolippu- ja hostellivaraukset tulevaa kuukauden reppureissua varten tekevät lähdöstä konkreettisemman. Tiistaina tyhjennän huoneeni ja muutan loppuviikoksi olohuoneen sohvalle, jotta uudet matkaajat pääsevät asettumaan aloilleen. Tuntuu hassulta, että täällä elämä jatkuu ihan nykyisellään uusien asukkaiden kanssa sittenkin kun me palaamme kotiin. Ja että samalla kun täällä lämpötila on +13 astetta, vettä sataa ja sisällekin jäätyy, on Helsingissä jo kesä! 

Mutta päivien vähetessä, vähitellen alkaa mieltä jo lämmittää ajatus tulevasta lomasta, uusista kaupungeista ja eksottisista maisemista, kuukauden (ja toisenkin!) verran vain olemisesta ja sitten maailman parhaasta kesä-Helsingistä ja kaikista niistä ihmisistä, jotka siitä kaupungista tekevät niin rakkaan. 

Mitä Chilestä jään kaipaamaan...
 

 Sunnuntai-Starbuckseja ja verkkaisia kävelyjä naapurustossa

 Spontaaneja iltatempauksia kämppisten kanssa, kuten paahdettuja vaahtokarkkeja kaasuhellalla tai keittiökaraokea espanjaksi...

Mun kymmeniä koirakavereita

Hyviä (ja usein superhalpoja) livekeikkoja!

 

Halpaa viiniä!

 Maisemia, joita ei voi mitenkään vangita valokuvaan...

 

  

 Kiireettömyyttä

 Vähän kevyempää asennetta arkeen

Värikkäitä taloja

Pichilemua - maailman sympaattisinta pikkukaupunkia merenrannalla

Päivittäistä espanjankieltä... tai chilen.

 Ihmisiä ja hetkiä

(Ehkä vähän tembloreitakin, pieniä maanjäristyksiä. Tuovat kummasti vähän säpinää arkeen! Tämän kuvan ottamisen jälkeen tärisi maa.)

  

 Sitten viimeisten harjoittelutehtävien kimppuun!

Saludos, 

Anni

Mayo

Harjoittelun alettua on tuntunut, että päivät luisuvat käsistä eikä edes blogin päivittämiseen ole ollut aikaa. Yleisön pyynnöstä on ehkä viimein aika rustailla jotain. 

 Syksy on tullut ja olo on sen mukaisesti hieman haikea. Päivisin lämpötila kipuaa yhä yli pariinkymmeneen asteeseen mutta aamuisin on verhouduttava jo villapaitoihin ja kaulahuiviin. Syysflunssalta ei ole vältytty ja vietin yhden viikonlopun kuumeisena sängynpohjalla ja pari viikkoa lievempien oireiden kourissa. Muutama rankkasadekin on jo saatu kokea, jolloin koko kaupungin liikenne sekosi ja kadut tulvivat vettä. Eilen meidän rakkaat, kovin läheisiksi tulleet belgialaiset kämppikset Chloe ja Marijke lähtivät kotiin. Siinä kun itkettiin yhdessä lentokentällä tyttöjä hyvästellen, tajusimme että meidänkin aika Chilessä käy vähiin. Neljän viikon päästä olemme jo suuntaamassa uusiin seikkailuihin. 

Kahdeksan viikkoa sitten aloitin toimintaterapian työharjoitteluni eräässä julkisen puolen sairaalassa keskustan ulkopuolella. Työskentelen lastenpsykiatrian poliklinikalla, joka on kyseisen sairaalan ainoa lapsille suunnattu palvelu (läheisessä lastensairaalassa ei toimintaterapeuttia ole lainkaan, minkä vuoksi potilailla on diagnooseja laidasta laitaan). Moniammatilliseen työtiimiin kuuluu psykiatreja, psykologeja, puhe- ja toimintaterapeutti. Toimintaterapian asiakkaamme ovat 1-17 vuotiaita lapsia ja nuoria, joilla on laaja kirjo erilaisia haasteita aina oppimisvaikeuksista ylivilkkauteen, autismiin ja aspergerin syndroomaan.
 

 

Sairaalan palvelut ovat hieman eri luokkaa kuin esimerkiksi yksityinen lasten kuntoutuskeskus jossa Pilvi työskentelee. Toimintaterapian käytössä on yksi huone, josta saa väliseinän auki ryhmätilanteita varten. Resurssit ovat käytännössä olemattomat, ja tuntuu että virikkeetön ilmapiiri syö omaakin mielikuvitusta.
  Lastenpsykiatrian poliklinikka on sairaalan "uudella" puolella. Olin järkyttynyt nähdessäni ensimmäistä kertaa sairaalan alkuperäisen rakennuksen...niiden rapisevien maalien, keltaisten seinien ja kolkkojen kilometrikäytävien jälkeen Suomen sairaanhoitojärjestelmä vaikuttaa aika ensiluokkaiselta!

Lapsia on laidasta laitaan. On todella sympaattisia lapsia, kuten lempipotilaani, 7-vuotias poika joka ensimmäisellä viikolla kysyi puhunko kiinaa ja sanoi hirviöksi, kun olen niin pitkä. Lapsia, jotka yllättävät muistamalla nimeni ja kysymällä "dónde está la tía Ani?" kun olin sairaana pois töistä. Ja sitten niitä lapsia, jotka huutavat, itkevät, lyövät ja sylkevät pöydälle. Hetkiä jolloin mietin, mitä ihmettä teen tällä alalla.

  En vielä kahden kuukaudenkaan jälkeen ole varma haluanko työskennellä valmistuttuani lasten vai jonkun  muun asiakasryhmän kanssa. Torstaina aloitin uudessa sosiaalisten taitojen ryhmässä, jonka asiakkaat ovat 14-18 vuotiaita nuoria. Ryhmä muistutti edellisen harjoitteluni nuoria ja tunsin heti oloni kotoisaksi hieman vanhempien asiakkaiden keskuudessa.

Kahdessa kuukaudessa harjoitteluun on pikkuhiljaa tottunut ja päässyt rutiineihin kiinni. Alkuun purin hammasta kestääkseni jotain työtovereita, jotka eivät todella päästäneet minua helpolla espanjankieleni tai opiskelijaroolini kanssa. Sittemmin ymmärsin, että kyseessä on ehkä erilainen huumorintaju sekä kulttuurierot ja aloin sopeutua.

Työympäristö ja toimintaterapia ovat kaiken kaikkiaan kovin erilaisia kuin Suomessa. Täällä asiakkaat ja työntekijätkin tervehtivät toisiaan poskisuudelmalla (yksi suudelma oikealle poskelle) joka tapaamisen alussa. Terapian ja ryhmien alkamisajat eivät ole niin kiveen kirjoitettuja, potilaat pyydetään sisään sitten kun ehditään. Lounas kestää noin 1,5 tuntia, jonka aikana katsotaan matkatelevisiosta juoruohjelmia psykologin työhuoneessa. Mikään niin työssä kuin vapaa-ajallakaan ei ole niin vakavaa,että siitä kannattaisi hermoilla. Näin chileläinen elämäntapa näyttäytyy ainakin suomalaiselle. (Kirjojen mukaan Chilessä on Etelä-Amerikan korkein työmoraali...) Tätä asennetta haluan imeä mukaani myös Suomeen! 

Muuten elämä täällä hymyilee, vaikka moni asia onkin tehty paljon monimutkaisemmaksi kuin Suomessa. Viime viikolla vietin yhden elämäni parhaista syntymäpäivistä mahtavien ihmisten kanssa surffaten, grillaten ja nauttien pienen rantakaupungin rennosta ilmapiiristä. Sellaisen viikonlopun jälkeen 25 vuottakaan ei tunnu kovin pahalta tai paljolta. Soy feliz.

  

 Besos,

 Anni

La Serena

Helle laiskistaa sekä aivosolut että ihmisen, siksipä emme ole pitäneet blogia ajan tasalla. Palatkaamme hieman ajassa taaksepäin.

Puolitoista viikkoa sitten, maanantaina 5.3. lähdimme selvittämään harjoittelumysteeriä  Universidad de Chilen lääketieteen kampukselle. Emme olleet tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen kuulleet sanaakaan paikallisesta kv-koordinaattoristamme ja mielessämme kävi jo, olisiko mitään harjoittelupaikkoja olemassakaan. Täkäläinen aikakäsitys on kuitenkin hieman eri luokkaa kuin Suomessa ja saimme kuulla, että harjoittelumme kyllä alkaa, mutta vasta viikon kuluttua maanantaina (12.3.). 

 

Meillä oli siis kokonainen viikko aikaa lomailla ennen arjen alkamista, joten päätimme käyttää tilaisuuden hyväksemme ja lähteä reissuun. Valitsimme kohteeksemme La Serenan rannikkokaupungin, joka sijaitsee noin 6 tunnin bussimatkan päässä Santiagosta pohjoiseen. Olimme kämppiksiltämme kuulleet sikäläisestä varsin eksoottisesta eläimistöstä ja halusimme päästä näkemään pingviinit ja delfiinit omin silmin!  

Halusimme minimoida matkan mahdollisesti aiheuttamat tuki- ja liikuntaelin vaivat, joten valitsimme bussin full cama-luokan. Hetken tunsimme olevamme VIP-luokassa makoillessamme leveissä, lähes makuuasentoon taipuvissa nahkaistuimissa mukavasti bussiyhtiön peittoihin kääriytyneenä mutustelemassa hintaan sisältyvää pikkupurtavaa. Illuusio kuitenkin romuttui paperittomaan ja saippuattomaan vessareissuun.
Yöllä muiden nukkuessa Anni kuunteli musiikkia, katseli kirkasta tähtitaivasta ja ohikiitäviä vuoria ja mietti, miten ihmeellistä elämä onkaan.

 

Aamulla koitti kuitenkin karu arki: kello 06:30 olimme kaksin pilkkopimeässä ja vieraassa kaupungissa ilman karttaa. Otimme taksin hostellille ja torkuimme muutaman tunnin "vastaanottoaulan" hyvin epämääräisillä sohvilla. Unien ja palelemisen jälkeen (lämmitys ei toiminut) lähdimme odottelemaan huoneemme vapautumista kaupungille. Samalla retkellä huomasimme hostellimme sijaitsevan miellyttävästi kalanperkeiltä haisevan kauppahallin naapurissa...

Santiagon superhelteiden jälkeen myös La Serenan kaupunki näyttäytyi meille harmaana ja  hyisenä. Onneksi sanonta "hyvä ruoka, parempi mieli" osoittautui jälleen kerran todeksi: piristimme känkkäränkkä-aamuamme varsin makoisalla aamiaisella. 

Myös jotenkin kummasti päädyimme taas sisätiloihin lämmittelemään...

Vähitellen nousevan lämpötilan myötä myös päivämme alkoi parantua ja kaupunkikin vaikuttaa viihtyisältä. Miten voikaan valolla ja lämmöllä olla niin suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja mielentilaan! Huomasimme nimittäin, että tämä oli kahteen viikkoon ensimmäinen huonontuulinen päivä. Annin mielestä Suomen talvi saisi kestää korkeintaan kuukauden.

 

 

Anni teki kirjalöydön: opus chilenismoista el näiden paikallisesta "espanjasta".

Retkemme toinen päivä pelasti koko matkan. Lähdimme varhain aamulla koko päivän luontoretkelle Isla Damakseen. Matkustimme pari tuntia seuranamme minibussillinen chileläisiä lomalaisia. Koska olimme seurueen ainoat gringot, emme taaskaan onnistuneet välttämään "mitäteettechilessä"-keskustelua. Alamme olla jo hyvin harjaantuneita vastauksissamme.

 Päivä oli yhtä harmaa kuin edellinenkin, mutta matkan varrella näkemämme ihmetykset pitivät tunnelman korkealla. Ajoimme läpi kukkukoiden, sumupilvien ja erämaan ja ihmettelimme, miten keskellä ei-mitään voi olla elämää. Tällainenkin tyyppi siellä asui:

 

 

Pikkuisessa rannikkokylässä vaihdoimme moottoroituun pikkupaattiin. Laiturinnokkaan kiinnitetty TSUNAMIVAARA-kyltti kieltämättä herätti epäilyksiä. Toisaalta ei kai se tsunami vielä merellä niin voimakkaasti tunnu...? 

Merellä aallot kävivät korkeina ja meidän sensorinen integraatiomme ylikierroksilla. Melkein kuin  huvipuistossa!

Ensimmäisellä kalliosaarella meitä odotti:

 

 Olimme keskellä Avaraa luontoa (tosin kertojan ääni kuului espanjaksi)!

Delfiinit olivat vähän turhan nopeita valokuvattavaksi...

Tämä albatrossilintu, piquero, saalistaa ruokansa syöksymällä mereen useiden metrien korkeudesta. Paineen vaikutuksesta se sokeutuu parin vuoden ikäisenä ja sokeutumisen myötä lintu kuolee nälkään.

Pingüinos de Humboldt! (...Anni kuuli ja luuli pitkään lajin nimen olevan pingüinos de futból ja suunnitteli kertovansa Suomen barca-kavereille et meilläpä on täällä jalkapallopingviinejä! Niin taas se kuullunymmärtäminen huipussaan...)

Kuka ei ole kivi?

 

Kuvaamisen jälkeen rantauduimme Isla Damasille, jonka kiertämiseen meille oli varattu tunti aikaa. Olimme omaksuneet etelä-amerikkalaisen hitauden niin hyvin, ettemme kaikilta ravunjalkojen kuvaamisiltamme ehtineet edes saaren puoliväliin.  

Säännöthän on tehty rikottaviksi. 

Ja metsästimme näkinkenkiä.

Life is good.

Paluumatkalla pysähdyimme syömään satamakylän pienessä ravintolassa. Taivaskin alkoi lopulta kirkastua La Serenaa lähestyessämme.