La Serena

Helle laiskistaa sekä aivosolut että ihmisen, siksipä emme ole pitäneet blogia ajan tasalla. Palatkaamme hieman ajassa taaksepäin.

Puolitoista viikkoa sitten, maanantaina 5.3. lähdimme selvittämään harjoittelumysteeriä  Universidad de Chilen lääketieteen kampukselle. Emme olleet tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen kuulleet sanaakaan paikallisesta kv-koordinaattoristamme ja mielessämme kävi jo, olisiko mitään harjoittelupaikkoja olemassakaan. Täkäläinen aikakäsitys on kuitenkin hieman eri luokkaa kuin Suomessa ja saimme kuulla, että harjoittelumme kyllä alkaa, mutta vasta viikon kuluttua maanantaina (12.3.). 

 

Meillä oli siis kokonainen viikko aikaa lomailla ennen arjen alkamista, joten päätimme käyttää tilaisuuden hyväksemme ja lähteä reissuun. Valitsimme kohteeksemme La Serenan rannikkokaupungin, joka sijaitsee noin 6 tunnin bussimatkan päässä Santiagosta pohjoiseen. Olimme kämppiksiltämme kuulleet sikäläisestä varsin eksoottisesta eläimistöstä ja halusimme päästä näkemään pingviinit ja delfiinit omin silmin!  

Halusimme minimoida matkan mahdollisesti aiheuttamat tuki- ja liikuntaelin vaivat, joten valitsimme bussin full cama-luokan. Hetken tunsimme olevamme VIP-luokassa makoillessamme leveissä, lähes makuuasentoon taipuvissa nahkaistuimissa mukavasti bussiyhtiön peittoihin kääriytyneenä mutustelemassa hintaan sisältyvää pikkupurtavaa. Illuusio kuitenkin romuttui paperittomaan ja saippuattomaan vessareissuun.
Yöllä muiden nukkuessa Anni kuunteli musiikkia, katseli kirkasta tähtitaivasta ja ohikiitäviä vuoria ja mietti, miten ihmeellistä elämä onkaan.

 

Aamulla koitti kuitenkin karu arki: kello 06:30 olimme kaksin pilkkopimeässä ja vieraassa kaupungissa ilman karttaa. Otimme taksin hostellille ja torkuimme muutaman tunnin "vastaanottoaulan" hyvin epämääräisillä sohvilla. Unien ja palelemisen jälkeen (lämmitys ei toiminut) lähdimme odottelemaan huoneemme vapautumista kaupungille. Samalla retkellä huomasimme hostellimme sijaitsevan miellyttävästi kalanperkeiltä haisevan kauppahallin naapurissa...

Santiagon superhelteiden jälkeen myös La Serenan kaupunki näyttäytyi meille harmaana ja  hyisenä. Onneksi sanonta "hyvä ruoka, parempi mieli" osoittautui jälleen kerran todeksi: piristimme känkkäränkkä-aamuamme varsin makoisalla aamiaisella. 

Myös jotenkin kummasti päädyimme taas sisätiloihin lämmittelemään...

Vähitellen nousevan lämpötilan myötä myös päivämme alkoi parantua ja kaupunkikin vaikuttaa viihtyisältä. Miten voikaan valolla ja lämmöllä olla niin suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja mielentilaan! Huomasimme nimittäin, että tämä oli kahteen viikkoon ensimmäinen huonontuulinen päivä. Annin mielestä Suomen talvi saisi kestää korkeintaan kuukauden.

 

 

Anni teki kirjalöydön: opus chilenismoista el näiden paikallisesta "espanjasta".

Retkemme toinen päivä pelasti koko matkan. Lähdimme varhain aamulla koko päivän luontoretkelle Isla Damakseen. Matkustimme pari tuntia seuranamme minibussillinen chileläisiä lomalaisia. Koska olimme seurueen ainoat gringot, emme taaskaan onnistuneet välttämään "mitäteettechilessä"-keskustelua. Alamme olla jo hyvin harjaantuneita vastauksissamme.

 Päivä oli yhtä harmaa kuin edellinenkin, mutta matkan varrella näkemämme ihmetykset pitivät tunnelman korkealla. Ajoimme läpi kukkukoiden, sumupilvien ja erämaan ja ihmettelimme, miten keskellä ei-mitään voi olla elämää. Tällainenkin tyyppi siellä asui:

 

 

Pikkuisessa rannikkokylässä vaihdoimme moottoroituun pikkupaattiin. Laiturinnokkaan kiinnitetty TSUNAMIVAARA-kyltti kieltämättä herätti epäilyksiä. Toisaalta ei kai se tsunami vielä merellä niin voimakkaasti tunnu...? 

Merellä aallot kävivät korkeina ja meidän sensorinen integraatiomme ylikierroksilla. Melkein kuin  huvipuistossa!

Ensimmäisellä kalliosaarella meitä odotti:

 

 Olimme keskellä Avaraa luontoa (tosin kertojan ääni kuului espanjaksi)!

Delfiinit olivat vähän turhan nopeita valokuvattavaksi...

Tämä albatrossilintu, piquero, saalistaa ruokansa syöksymällä mereen useiden metrien korkeudesta. Paineen vaikutuksesta se sokeutuu parin vuoden ikäisenä ja sokeutumisen myötä lintu kuolee nälkään.

Pingüinos de Humboldt! (...Anni kuuli ja luuli pitkään lajin nimen olevan pingüinos de futból ja suunnitteli kertovansa Suomen barca-kavereille et meilläpä on täällä jalkapallopingviinejä! Niin taas se kuullunymmärtäminen huipussaan...)

Kuka ei ole kivi?

 

Kuvaamisen jälkeen rantauduimme Isla Damasille, jonka kiertämiseen meille oli varattu tunti aikaa. Olimme omaksuneet etelä-amerikkalaisen hitauden niin hyvin, ettemme kaikilta ravunjalkojen kuvaamisiltamme ehtineet edes saaren puoliväliin.  

Säännöthän on tehty rikottaviksi. 

Ja metsästimme näkinkenkiä.

Life is good.

Paluumatkalla pysähdyimme syömään satamakylän pienessä ravintolassa. Taivaskin alkoi lopulta kirkastua La Serenaa lähestyessämme. 

 

 

iQué morosidad!

Ehkä parasta Chilessä on hitaus. Kävimme Santiagoa paljon pienemmissä (ja kauniimmissa) kaupungeissa Valapraisossa ja Viña del Marissa, jossa paikalliset arvostelivat pääkaupungin kokoa, ilmapiiriä ja täällä vallitsevaa kiirettä: "Ne käveleekin siellä niin nopeasti." Olimme lievästi hämmästyneitä siitä, että joku voi pitää Santiagon tahtia mitenkään vauhdikkaana. Jos totta puhutaan Suomessa "kävellessämme hitaasti", emme koskaan etene niin hitaasti kuin täällä. Kuitenkin olemme omaksuneet paikallisen tahdin, enkä tiedä olemmeko koskaan olleet yhtä rentoutuneita ja huolettomia. Onneksi hitaus tarttuu, toivottavasti pysyvästi.

Mi casa es su casa

Lentokentällä meitä oli vastassa vuokraemäntämme taksiystävä, joka oli onneksemme odotellut meitä lentokoneen myöhästymisestä ja pitkästä turvatarkastuksissa jonottelusta huolimatta. Autolla hurautimme asuinalueemme Providenciaan parissakymmenessä minuutissa. Providencia on keskustan kupeessa sijaitseva hieman rauhallisempi asuinalue, vaikkakin myös täällä liikennettä ja melua on paljon. Onneksi pihallamme on edes hieman vihreyttä, joitakin papukaijoja sekä kotoisia puluja:

Asuntoomme on kaksi kerrosta ja sisäänkäyntiä. Narisevat portaat vaikeuttavat yöllisiä kotiinpaluita. Onneksi Pilvin huone sijaistee alakerrassa ja vain Annin liikkeet huomataan.

                                                    

 Yläkerrasta löytyy neljän makuuhuoneen lisäksi keittiö sekä olohuone, jossa ei ole ulkoseinää lainkaan. Vielä lämpötilat ovat miellyttävän lämpimiä, mutta ehkä talvemmalla öisin täytyy alkaa sulkea ikkunoita.

Kodinkoneet toimivat lähinnä kaasulla. Uunia emme ole uskaltaneet kokeilla. Juomme hanavettä, vaikka se maistuu kloorille ja värjää Pilvin hiuksia vihreiksi.

 

Meidän lisäksemme talossa asuu viisi tyttöä eri puolilta maailmaa: belgialaiset Chloe, Marijke (opiskelevat myös toimintaterapiaa ja aikovat suorittaa lasten harjoittelun samaan aikaan meidän kanssamme) ja Sarah, Martiniquelta kotoisin oleva Christine ja walesilainen Libby. Myös vuokraemäntämme poika asuu samassa asunnossa, mutta häntä näkee varsin harvoin.

Vuokraemäntämme María Eugenia on ihana pieni nainen, joka lauantain saapumisemme jälkeen muutti Viña del Mariin. Tavallisesti hän asuisi kanssamme, mutta on nyt vuokrannut myös oman huoneensa ulkomaalaisille. Taloudestamme huolehtii arkisin hurmaava kodinhoitajamme, todellinen ama de casa, Rosa. Hän siivoaa, laittaa ruokaa ja keskustelee kanssamme espanjaksi (vielä jutustelumme ovat varsin alkeellisia). 

Kaiken kaikkiaan on varsin kotoisaa, mistä todisteena myös saapumisemme jälkeen keittiöön ilmestynyt lappu: