Mayo

Harjoittelun alettua on tuntunut, että päivät luisuvat käsistä eikä edes blogin päivittämiseen ole ollut aikaa. Yleisön pyynnöstä on ehkä viimein aika rustailla jotain. 

 Syksy on tullut ja olo on sen mukaisesti hieman haikea. Päivisin lämpötila kipuaa yhä yli pariinkymmeneen asteeseen mutta aamuisin on verhouduttava jo villapaitoihin ja kaulahuiviin. Syysflunssalta ei ole vältytty ja vietin yhden viikonlopun kuumeisena sängynpohjalla ja pari viikkoa lievempien oireiden kourissa. Muutama rankkasadekin on jo saatu kokea, jolloin koko kaupungin liikenne sekosi ja kadut tulvivat vettä. Eilen meidän rakkaat, kovin läheisiksi tulleet belgialaiset kämppikset Chloe ja Marijke lähtivät kotiin. Siinä kun itkettiin yhdessä lentokentällä tyttöjä hyvästellen, tajusimme että meidänkin aika Chilessä käy vähiin. Neljän viikon päästä olemme jo suuntaamassa uusiin seikkailuihin. 

Kahdeksan viikkoa sitten aloitin toimintaterapian työharjoitteluni eräässä julkisen puolen sairaalassa keskustan ulkopuolella. Työskentelen lastenpsykiatrian poliklinikalla, joka on kyseisen sairaalan ainoa lapsille suunnattu palvelu (läheisessä lastensairaalassa ei toimintaterapeuttia ole lainkaan, minkä vuoksi potilailla on diagnooseja laidasta laitaan). Moniammatilliseen työtiimiin kuuluu psykiatreja, psykologeja, puhe- ja toimintaterapeutti. Toimintaterapian asiakkaamme ovat 1-17 vuotiaita lapsia ja nuoria, joilla on laaja kirjo erilaisia haasteita aina oppimisvaikeuksista ylivilkkauteen, autismiin ja aspergerin syndroomaan.
 

 

Sairaalan palvelut ovat hieman eri luokkaa kuin esimerkiksi yksityinen lasten kuntoutuskeskus jossa Pilvi työskentelee. Toimintaterapian käytössä on yksi huone, josta saa väliseinän auki ryhmätilanteita varten. Resurssit ovat käytännössä olemattomat, ja tuntuu että virikkeetön ilmapiiri syö omaakin mielikuvitusta.
  Lastenpsykiatrian poliklinikka on sairaalan "uudella" puolella. Olin järkyttynyt nähdessäni ensimmäistä kertaa sairaalan alkuperäisen rakennuksen...niiden rapisevien maalien, keltaisten seinien ja kolkkojen kilometrikäytävien jälkeen Suomen sairaanhoitojärjestelmä vaikuttaa aika ensiluokkaiselta!

Lapsia on laidasta laitaan. On todella sympaattisia lapsia, kuten lempipotilaani, 7-vuotias poika joka ensimmäisellä viikolla kysyi puhunko kiinaa ja sanoi hirviöksi, kun olen niin pitkä. Lapsia, jotka yllättävät muistamalla nimeni ja kysymällä "dónde está la tía Ani?" kun olin sairaana pois töistä. Ja sitten niitä lapsia, jotka huutavat, itkevät, lyövät ja sylkevät pöydälle. Hetkiä jolloin mietin, mitä ihmettä teen tällä alalla.

  En vielä kahden kuukaudenkaan jälkeen ole varma haluanko työskennellä valmistuttuani lasten vai jonkun  muun asiakasryhmän kanssa. Torstaina aloitin uudessa sosiaalisten taitojen ryhmässä, jonka asiakkaat ovat 14-18 vuotiaita nuoria. Ryhmä muistutti edellisen harjoitteluni nuoria ja tunsin heti oloni kotoisaksi hieman vanhempien asiakkaiden keskuudessa.

Kahdessa kuukaudessa harjoitteluun on pikkuhiljaa tottunut ja päässyt rutiineihin kiinni. Alkuun purin hammasta kestääkseni jotain työtovereita, jotka eivät todella päästäneet minua helpolla espanjankieleni tai opiskelijaroolini kanssa. Sittemmin ymmärsin, että kyseessä on ehkä erilainen huumorintaju sekä kulttuurierot ja aloin sopeutua.

Työympäristö ja toimintaterapia ovat kaiken kaikkiaan kovin erilaisia kuin Suomessa. Täällä asiakkaat ja työntekijätkin tervehtivät toisiaan poskisuudelmalla (yksi suudelma oikealle poskelle) joka tapaamisen alussa. Terapian ja ryhmien alkamisajat eivät ole niin kiveen kirjoitettuja, potilaat pyydetään sisään sitten kun ehditään. Lounas kestää noin 1,5 tuntia, jonka aikana katsotaan matkatelevisiosta juoruohjelmia psykologin työhuoneessa. Mikään niin työssä kuin vapaa-ajallakaan ei ole niin vakavaa,että siitä kannattaisi hermoilla. Näin chileläinen elämäntapa näyttäytyy ainakin suomalaiselle. (Kirjojen mukaan Chilessä on Etelä-Amerikan korkein työmoraali...) Tätä asennetta haluan imeä mukaani myös Suomeen! 

Muuten elämä täällä hymyilee, vaikka moni asia onkin tehty paljon monimutkaisemmaksi kuin Suomessa. Viime viikolla vietin yhden elämäni parhaista syntymäpäivistä mahtavien ihmisten kanssa surffaten, grillaten ja nauttien pienen rantakaupungin rennosta ilmapiiristä. Sellaisen viikonlopun jälkeen 25 vuottakaan ei tunnu kovin pahalta tai paljolta. Soy feliz.

  

 Besos,

 Anni